Lealiisa
Kivikarin toinen runokokoelma on yleissävyltään ankarampi kuin esikoiskokoelma
Maria sytyttää tulen rannalle. Kun
edellisissä runoissa mieli kiinnittyi naishahmoihin, sukupolvien jatkumoon, arjen
iloon ja arvokkuuteen, niin tällä kertaa pohdittavana on ei enempää eikä
vähempää kuin yksilön rooli, identiteetti ja paikka kaikkeudessa.
Valo on
kokoelman kiinnostavimpia teemoja. Valo sokaisee ja järkyttää. Kirkasvalolamppu
piiskaa pohjoisen ihmisestä tehoja. Valo sallii pienen huumorin
pilkahduksenkin: ”Jos pidän ihmisistä, niin ainoastaan heijastimista.”
Valon
vastakohtana pimeys näyttäytyy eheyttävänä. Pimeässä alkaa elämä, pimeässä voi
jälleen alkaa rakastaa elämää.
Toinen
keskeinen teema on kalliosaaren talo, joka vertautuu runojen keskushenkilöön.
”Avoin talo ja paljas kalliosaari. Kaksitoista ikkunaa katsoa itseään / ei
mitään muuta, ei ketään toista.”
Talo- ja valoteemat kutoutuvat yhteen, ja kalliosaaren talo saa lempeämpiä sävyjä. Myös runojen kokija sulautuu ympäröivään suurempaan todellisuuteen. Ihminen löytää oman äänensä, nostaa esiin sisäisen viisautensa, ottaa vastuun omasta kehityksestään.
”Luodakseen
oman paratiisin / on aloitettava käärmeestä / joka kiertyy omenaan epäröimättä
/ rakastaa tuomittunakin, / kaikesta, mistään huolimatta.”
Kivikari ei
ehkä ole muodikkaan sokeeraava tai avantgardistinen runoilija, mutta hänen
kielensä tehoaa. Runojen vahvuus on niiden herättämissä mielikuvissa. Ei ihme,
että Kivikarin tekstit elävät ääneen luettuina, laulaenkin.
Vain yksi
asia häiritsee: runoilijan rooli ja kutsumus tulee esille hieman liikaa. ”Runo
kirjoittaa ihmistä, runoilijaa.” ”Kalliosaari on keljani julistaa runoilija.” Runoilijaa
verrataan jopa rauhoitettuun metsäkyyhkyyn, erotuksena toreilla parveilevista
tavispuluista.
Kokoelma
päättyy uljaasti. ”On ainoastaan yksi asia, jonka voit valita: / minä rakastan
kaikissa aikamuodoissa”
Siihen ei
ole mitään lisättävää.
Taina Salakka-Kontunen
Lealiisa Kivikari: Talo kalliosaarella.
Runoja. 76 s. Duurisointu 2013.
