TALO KALLIOSAARELLA: "runoilija puhuu kuin syntymävetten päällä vaeltava henki"

maanantai 6. toukokuuta 2013

"runoilija puhuu kuin syntymävetten päällä vaeltava henki"

Alla olevasta linkistä pääset lukemaan taiteilija Sirpa Papinahon lukukokemuksesta kalliosaasella.
Salpausselän kirjailijat ry:n sivuille -

Kivikarin Talo kalliosaarella vie kausaaliseen välitilaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

KRIITIKKO TAINA SALAKKA-KONTUSEN ARVIO

VALOA KALLIOLLA

Lealiisa Kivikarin toinen runokokoelma on yleissävyltään ankarampi kuin esikoiskokoelma Maria sytyttää tulen rannalle. Kun edellisissä runoissa mieli kiinnittyi naishahmoihin, sukupolvien jatkumoon, arjen iloon ja arvokkuuteen, niin tällä kertaa pohdittavana on ei enempää eikä vähempää kuin yksilön rooli, identiteetti ja paikka kaikkeudessa.

Valo on kokoelman kiinnostavimpia teemoja. Valo sokaisee ja järkyttää. Kirkasvalolamppu piiskaa pohjoisen ihmisestä tehoja. Valo sallii pienen huumorin pilkahduksenkin: ”Jos pidän ihmisistä, niin ainoastaan heijastimista.”

Valon vastakohtana pimeys näyttäytyy eheyttävänä. Pimeässä alkaa elämä, pimeässä voi jälleen alkaa rakastaa elämää.

Toinen keskeinen teema on kalliosaaren talo, joka vertautuu runojen keskushenkilöön. ”Avoin talo ja paljas kalliosaari. Kaksitoista ikkunaa katsoa itseään / ei mitään muuta, ei ketään toista.”

Talo- ja valoteemat kutoutuvat yhteen, ja kalliosaaren talo saa lempeämpiä sävyjä. Myös runojen kokija sulautuu ympäröivään suurempaan todellisuuteen. Ihminen löytää oman äänensä, nostaa esiin sisäisen viisautensa, ottaa vastuun omasta kehityksestään.

”Luodakseen oman paratiisin / on aloitettava käärmeestä / joka kiertyy omenaan epäröimättä / rakastaa tuomittunakin, / kaikesta, mistään huolimatta.”

Kivikari ei ehkä ole muodikkaan sokeeraava tai avantgardistinen runoilija, mutta hänen kielensä tehoaa. Runojen vahvuus on niiden herättämissä mielikuvissa. Ei ihme, että Kivikarin tekstit elävät ääneen luettuina, laulaenkin.

Vain yksi asia häiritsee: runoilijan rooli ja kutsumus tulee esille hieman liikaa. ”Runo kirjoittaa ihmistä, runoilijaa.” ”Kalliosaari on keljani julistaa runoilija.” Runoilijaa verrataan jopa rauhoitettuun metsäkyyhkyyn, erotuksena toreilla parveilevista tavispuluista.

Kokoelma päättyy uljaasti. ”On ainoastaan yksi asia, jonka voit valita: / minä rakastan kaikissa aikamuodoissa”

Siihen ei ole mitään lisättävää.

Taina Salakka-Kontunen

Lealiisa Kivikari: Talo kalliosaarella. Runoja. 76 s. Duurisointu 2013.